Tanskalainen novellikokoelma Uudenkaupungin oloista viime vuosisadan loppuvaiheilta

Tom Schmidth [i.e. Smidth]: Finmark. Martins Forlag, København. 1923.

Yllämainittu teos huvittanee suomalaista lukijaa pääasiallisesti aiheensa takia sekä myöskin siinä suhteessa, että se ulkomaalaisen kirjoittamaksi osoittaa harvinaista asiantuntemusta ja perehtymistä kuvattavaan ympäristöön. Tekijä ei liene kotimaassaan vielä erikoisemmin tunnettu ja tuntuu siltä kuin hänen tuotantonsakin vielä olisi alulla, koskapa siihen kuuluu paitsi ilmoitettavaamme teosta vain pari pienehköä runokokoelmaa »De skøne Skyer» (Ihanat hattarat) ja »Laengslernes Bog» (Kaihojen kirja),nimestä päättäen lyyrillistä runoutta. Useat väkevästi kuvatut luonnontunnelmat »Finmark»-teoksessa viittaavat myös samaan suuntaan.

Tekijä kutsuu Uuttakaupunkia eräässä kohdin syntymäkaupungikseen ja rakkaimmaksi kaupungikseen maailmassa. Tosin ei itse kaupungin nimi esiinny missään nimenomaan mainittuna, mutta useimmat paikannimet ja henkilönimet hän on sellaisenaan säilyttänyt. Niinpä, alkaaksamme jälkimäisistä, jo ensimmäisessä kertomuksessa »Før Gry» (Ennen aamunkoittoa) esiintyy kaupungin aikoinaan huovattavin henkilö, pormestari Heinrich Theodor v. Quanten (valtiokalenterin mukaan: Henrik Nikolai Gideon v. Quanten, synt. 1851, astunut virkaan l887, kuoll. l899). Hänestä annetaan seuraava mehevä kuvaus, joka pannaan kirjakauppias Xaviuksen suuhun: »Pormestari v. Quanten oli »oivallinen ihminen» tämän sanan kaikissa yleisissä merkityksissä. Hän o'i velvollisuutensa täyttävä virkamies, hyväntahtoinen, jopa sydämellinen samanmielisiä ja seuratovereitaan kohtaan, hän ei koskaan ollut tarpeettoman ankara alaisiaan kohtaan, ja hänen suorasukaiselle olemukselleen oli ominaista synnynnäinen arvokkuus jota tehosti sekä virkavaltainen totunnaistapa että ruumiillinen pyylevyys. Hän omisti useita kykyjä, joita hänen asemansa esti häntä julkisesti harjoittamasta. Niinpä hän oli oivallinen sekä tanssijana että bassoviulun soittajana. Hyvälle jutulle hän myös osasi antaa arvonsa sekä itsekin kertoa sellaisen. Hän lasketteli luontevasti sutkauksia olematta silti varsinaisesti sukkela. Sitävastoin häneltä ei voi kieltää eräänlaista lyyrillisyyttä sekä luonnonkauneuden, tupakan, viinin ja naisten ymmärtämystä. Suhteessaan seuraelämän naisiin hän kehitti eräänlaista täyteläistä viehkeyttä, jota hänen alati huoliteltu seurustelupukunsa tai somasti soveltuva virkapukunsa tehokkaasti korosti. Hänen lukeneisuutensa oli monipuolinen ja hän höysti mielellään puhettaan lainoilla runoudesta. Lakitieteen harrastus hänellä sitävastoin oli mitä vähäisin, hän pelkäsi, toisinaan jopa kauhistui, kaikkea mikä tämän tai muiden tieteiden aloilla oli tavallisuudesta poikkeavaa tai mutkallista. Tuskinpa on liikaa sanottu, että mikä tahansa lainopillinen vaikeus kohtasi tämän kansanomaisen pormestarin valmistumattomana. Mutta hänen kunniakseen on mainittava, ettei hän tällöin halveksinut muitten neuvoja, kun hän vain täten luuli voivansa vapauttaa pienen kaupunkikuntamme vakavista vaurioistå.» — Muuten on se oikeustapaus, jota hän tässä kertomuksessa joutuu käsittelemään niin mutkallinen ja mystillinen laadultaan, että hän joutuu suunniltaan ja antaa syytetyllekin aiheen huomauttaa: »En ole tullut haukuttavaksi, vaan tutkittavaksi». Sivumennen sanoen jää kuvattava tapaus itse tekijänkin esittämänä mystillisen hämärän peittoon — ehkäpä tarkoituksella, sillä juuri mystillisyys ja noituus tuntuvat hänen esityksessään huomattavimmilta suomalaisen luonteen piirteiltä. Useimpain kertomusten juoneen tämä piirre luokin eräänlaista romanttista tunnelmaaa. Skandinaavista lukijakuntaa silmälläpitäen tekijä nähtävästi on vedonnut juuri tähän heidän perinnäiseen käsitykseensä suomalaisista. Siirtyypä hän eräässä kertomuksessaan Uudestakaupungistaan kauas Karjalan saloille saadakseen kanteleen ja karhunmanaukset, kalevalaiseen romantiikkaan kuuluvat piirteet esille. Sorvakon mäen kasarmieläimää kuvatessaan hän venäläisten kertomuksissa siirtyy vieläkin kaukaisemmille aloille.

Tällä en ole tahtonut sanoa, ettei tekijä esittäisi myöskin tarkkoja todellisuushavaintoja suomalaisten luonteenpiirteistä. Tätä hän usein joutuu tekemään varsinkin asettaessaan vastakkain kaupungin ruotsalaiset säätyläiset ja suomalaisen palvelusväen sekä ympäristön rahvaan. Tekijä yrittää ilmeisesti mahdollisimman tasapuolisesti suhtautua kuvattaviinsa, joskin hän tätä säätyläiselämää kuvatessaan tuntuu liikkuvan varmemmalla ja tutummalla pohjalla. Esimerkkinä hänen tavastaaan kuvata suomalaista lainattakoon tähän kohta kappaleesta »En Vaeddekørsel» (Kilpa-ajo): »Kukaan suomalainen ei kauvaa voi kestää tuota ajon aiheuttmamaa tuulensuhinaa korvissaan tai aution tien näkyä edessään. Aivan tietämättään hänet valtaa kilpa-ajokuume. Jos hän on yksinään, yrittää hän ajaa nopeammin kuin viimeksi; jos hän on seurassa, yrittää hän päästä perille ennen seuralaisiaan. Tämmöinen pyrkimys hänellä on veressään. Mutta ennen kaikkea hän rakastaa hurjaa ajoa sen itsensä takia, hän rakastaa huumaantumista, vaaraa, huutoja, huljaniskuja, kiitäviä runkoja, väistyvää maankamaraa, natisemista ja kulkusten kilinää, töyssyjä ja tärkäyksiä, korskuimista ja kavioniskujen kiivasta poljentoa. Hän eläytyy tähän täydellisesti. Hän nousee seisaalleen, alkaa hoilata ja heilutella huljaansa. Hän tekee laulun itsestään, omasta kunnostaan ja hevosensa hyveistä. Taikka hän alkaa räyhätä käyttäen puheenparsia, jotka olisivat hämmästyttäneet itseään Rabelais'tä, hän manaa kurjaa kaakkiaan, joka on luotu hänen onnettomuudekseen ja joka vie hänet ennenaikaiseen hautaan — minkä se toisinaan tekeekin — ja joka tahrii hänet ja hänen perheensä (omastaan puhumattakaan) ijankaikkisella ruokottomnalla häpiällä. Mutta kaikkineen tämä on runoutta — vauhdin runoutta —. Suomalainen ajomies voi yhtenä iltapäivänä improvisoida enemmän luonnonlyriikkaa, kuin mitä moni säeseppä uutteruudestaan huolimatta tuottaa koko ikänään.» Muutenkin tämä kertomus tekee kokonaisuutena eheän ja vilkkaan vaikutuksen. — Se alkaa kuvauksella Uudenkaupungin torielämästä joulun aikaan, jolloin kaksi Uudenkirkon renkiä, suomalaissyntyinen Toivo ja ruotsalaissyntyinen Tuure ovat tulleet kaupunkiin myymään isäntänsä tavaroita. Toivo on väkevä, rehellinen ja vilpitön ja häneltä ostavat mieluimmin piikatytöt, kun taas ruotsinkieliset rouvat kääntyvät luikertelevan, mutta kohteliaan Tuuren puoleen, vaikka tämä ottaa voittoa omaankin taskuunsa. Kotimatkalla he humalapäissää alkavat ajaa kilpaa esittääkseen ensinnä kosintansa Hilmalle. Tuure saa etumatkan, ja Toivolta katkee aisa, kun hän parahiksi on saavuttamaisillaan Tuuren, mutta tämä joutuu samalla susilauman (!) hyökkäyksen alaiseksi, josta taas Toivo hänet pelastaa. Tuure lupaa vapaaehtoisesti Hilmasta luopua ja kehuu kotona kovasti Toivon urotyötä mainiten samalla, miten he ovat Hilmasta kilpailleetkin. Mutta kun Toivo esittää kosintansa, on Hilma kovin närkästyksissään siitä, että häntä on käytetty niin kevytmieliseen tarkoitukseen kuin kilpa-ajopalkinnoksi. Muuten häntä miellyttää enemmän Tuure, koska hänellä tämän avulla on mahdollista päästä kaupunkilaisrouvaksi. Toivo lähtee talosta, samalla huomataan murhapoltto, hänet vangitaan, mutta hän karkaa kuultuaan Tuuren ja Hilman kihlajaisista. Näiden ensimmäinen tytär ryöstetään ja löydetään susien saaliiksi joutuneena. Vasta lasta haudattaessa Toivo ilmestyy kirkonportille ja karkaa taaskin kiinniottajiltaan. Mutta kaupungissa käy pelokas kuiske: Toivo oli ehkä oikeassa, sillä hän tahtoi vain vastaanottaa oman tyttärensä hautaussaaton.

Humoristinen tyyppi on »pranvaht», jota kutsutaan nimellä »hyväpäivä», koska tämä yölläkin, joka on hänen päivänsä, täten tervehtii. Tämän nimellistä henkilöä uuskaupunkilaiset eivät muista, mutta tekijä lienee saanut nimityksen, vaikka toisin sovitettuna, eräästä toisesta tapauksesta — ehkäpä yhtä hauskasta. Kerrotaan, että vuosisadan vaihteen aikoihin eräs Uudenkaupungin tanskalaisen kaapelilennättimen virkailijoista oli kanootilla soudellessaan kaatunut ja melkein uimataidottomana hädissään pelastunut erään pollarin päälle. Mutta hänen kielitaitonsa ei ollut hänen uimataitoaan loistavampi: ainoa sana, minkä hän osasi suomea oli juuri »hyväpäivä» ja hädissään hän alkoi huutaa tätä sanaa ohisoutaville. Nämä kuitenkin luulivat hädässä olevaa omituisen päähänpiston saaneeksi veitikaksi ja vastailivat vain: »Päivää, päivää; mitä kuuluu?» Vasta iltamyöhällä muuan kaupungin ruotsalaisista tuli soudellen ja tuntien miehen saattoi pelastaa ihmisten töykeyttä ihmettelevän nääntyneen miehen. Kun asia tuli tiedoksi sai hänkin kantaa »hyvänpäivän» nimeä.

Lopuksi lainaan tähän kuvauksen Sorvakonmäen noita-akasta: »Maija herää. Kun hän tulee metsästä, polttavat kivet hänen jalkojaan, vaikka niiden pohjat ovat kuin nahkaa. Hän oikaisee jäsenensä ja tuijottaa aurinkoon, hänen silmäteränsä käyvät veitsenkapeiksi kuten kissoilla. Kalliolta hän laskeutuu katajikkoon. Kyyt kiemurtelevat kanervassa. Saapuessaan laakakivelle ja istahtaessaan sille häntä seuraa jo kolme. Ne ojentelevat päitään värisevine kielineen kivensyrjän yli. Maija tarttuu hymyten kahteen. Niiden ruumiit kiertyvät hänen paljaille käsivarsilleen. Hän alkaa viheltää keinuvan livertelevää yksitoikkoista säveltä äkkinäisine sysäyksineen. Kanervamättäät alkavat elää. Joka taholta koukistuu ja kiemurtelee niitä esiin. Oikea käärmeitten paratiisi, tämä saari. Mitenkä siellä vilisee! Käärmeet ikäänkuin syntyvät maasta. On kuin näkisi jonkun Egyptin vaivoista. Ja yhä vain tuo omituinen sävel lumoavana keinuu. Kiven ympärillä vain luisuu ja huojuu. Juovikkaat selät koukistuvat ja pikkupäät heiluvat tahdissa. Pian on kaikki alistunut säveliin, sama poljento liikuttaa koko tuota mutkistelevaa matelijajoukkoa. Maija noukki niitä maasta ja antaa niitten kiertää kättensä, käsivarsiensa, ja kaulansa ympäri ja hän tarkastaa niitten avointa kitaa. Han leikkii, mutta hänen leikillään on tarkoitus.»

Nämä muutamat otteet jo riittänevät osoittamaan, että kirjailijassa elää voimakkaina ja mielikuvitusta herättävinä lapsuuden muistot meidän maastamme ja sen oloista. Tällaiset kuvaukset saattavat hyvinkin herättää ulkomailla mielenkiintoa maatamme kohtaan ja meille taas on mielenkiintoista niistä nähdä, millä silmällä ulkomaalaiset olojamme katsovat.

K. S.
i:
Ukendt finsk avis. - N:o 88, l924

Kunst og litteratur

Dansk novellesamling om livet i Uusikaupunki i slutningen af forrige århundrede

Tom Schmidth [i.e. Smidth]: Finmark. Martins Forlag, København. 1923.

Ovennævnte værk bør more den finske læser, først og fremmest på grund af emnet, men også fordi det for en udlænding viser en sjælden ekspertise og fortrolighed med det miljø, det beskriver. Forfatteren er nok endnu ikke særlig kendt i sit eget land, og det virker, som om hans produktion stadig er i sin vorden, da den ud over hovedværket kun omfatter et par små digtsamlinger, De skønne Skyer og Længslernes Bog, der, som navnet antyder, er lyriske digte. De mange stærkt beskrevne naturscener i "Finmark" peger også i samme retning.

På et tidspunkt kalder forfatteren Uuttakaupunk for sit fødested og sin mest elskede by i verden. Selv om selve byens navn ingen steder nævnes eksplicit, har han beholdt de fleste af stednavnene og personnavnene, som de er. Således optræder den vigtigste person i byen på det tidspunkt, borgmester Heinrich Theodor v. Quanten (ifølge statskalenderen: Henrik Nikolai Gideon v. Quanten, født 1851, tiltrådt i l887, død l899), allerede i den første historie "Før Gry" (Before dawn). Boghandleren Xavius lægger følgende kortfattede beskrivelse af ham i munden på ham: "Borgmester v. Quanten var en "udmærket mand" i enhver almindelig betydning af ordet. Han var en pligtopfyldende embedsmand, velvillig, ja hjertelig over for sine jævnaldrende og kammerater, aldrig unødig hård over for sine underordnede, og hans retskaffenhed var præget af en medfødt værdighed, som blev forstærket både af en officiel facon og af en kropslig lærdom. Han besad mange talenter, som hans position forhindrede ham i at udøve offentligt. Så han var en fremragende danser og basviolinist. Han vidste også, hvordan man værdsætter en god historie, og hvordan man fortæller en selv. Han var et naturtalent til at tælle melodier uden at være for subtil. På den anden side havde han en slags lyrik og en forståelse for naturlig skønhed, tobak, vin og kvinder. I sine relationer til samfundets kvinder udviklede han en slags fyldig charme, som effektivt blev understreget af hans altid elegante kurtisedragt eller hans smarte uniform. Hans læsning var varieret, og han yndede at berige sin tale med citater fra poesi. Hans interesse for jura var derimod meget lille, og han frygtede, nogle gange ligefrem frygtede, alt, hvad der var usædvanligt eller indviklet inden for dette eller noget andet videnskabeligt område. Det er næppe for meget at sige, at enhver juridisk vanskelighed mødte denne populære borgmester uforberedt. Men det tjener ham til ære, at han ikke ignorerede andres råd, da han mente, at han kunne redde vores lille by fra alvorlig skade." - Ellers er den retssag, som han skal behandle i denne rapport, af en så kompleks og mystisk karakter, at han bliver distraheret og giver selv den anklagede anledning til at bemærke: "Jeg er ikke kommet for at gø, men for at blive undersøgt". I øvrigt forbliver den sag, han beskriver, som forfatteren selv præsenterer den, indhyllet i mystik - måske med vilje, da det er mystik og hekseri, der synes at være de mest slående træk ved den finske karakter i hans præsentation. I de fleste af historierne tilføjer dette træk en slags romantisk atmosfære til plottet. Med den skandinaviske læserskare i tankerne synes forfatteren at have appelleret til denne traditionelle opfattelse af finner. I en af sine historier tager han for eksempel langt væk fra sin nye by til Karelens mysterier for at fremhæve kantelen og bjørnens manerer, som er kendetegnende for Kalevala-romantikken. I sin beskrivelse af kasernedyret på Sorvako-bakken går han endnu længere væk i de russiske historier.

Det betyder ikke, at forfatteren ikke også præsenterer præcise observationer af den finske karakters virkelighed. Det er han ofte nødt til, især når han kontrasterer den svenske adel i byen med de finske tjenestefolk og den omgivende befolkning. Forfatteren forsøger tydeligvis at være så upartisk som muligt i sine skildringer, selvom han synes at være på mere sikker og velkendt grund, når han beskriver dette borgerlige liv. Som et eksempel på hans måde at beskrive finnen på, vil jeg citere en passage fra sangen "En Væddekørsel": "Ingen finne kan udholde lyden af vinden i hans ører eller synet af den øde vej foran ham. Ubevidst bliver han grebet af racerfeber. Hvis han er alene, forsøger han at køre hurtigere end sidste gang; hvis han er i selskab, forsøger han at nå frem før sine kammerater. Det er den slags ambition, der ligger i hans blod. Men frem for alt elsker han at køre vildt for sin egen skyld, han elsker spændingen, faren, skrigene, hujen, de hoppende kufferter, den vigende jord, klapvognenes knirken og raslen, bumpene og stivelserne, prusten og hovslagets voldsomme stampen. Han lever det fuldt ud. Han rejser sig op, begynder at svinge og svinge sin hula. Han synger en sang om sig selv, sin tilstand og sin hests dyder. Eller han begynder at rase og bruger sætninger, som ville have forbløffet Rabelais selv, han uddriver sin elendige kakofoni, som blev skabt til hans ulykke, og som vil føre ham til en tidlig grav - hvilket den nogle gange gør - og som vil plette ham og hans familie (for ikke at nævne hans egen) med en evig diæt af skam. Men alt i alt er dette poesi - momentumets poesi. En finsk chauffør kan improvisere mere naturlig poesi frem på en eftermiddag, end mangen en håndværker, på trods af sin flid, kan producere på et helt liv." Det begynder med en beskrivelse af markedslivet i Uusikaupunki ved juletid, hvor to af Uusikaupunkos bagere, Toivo, en finne, og Tuure, en svensker, er kommet til byen for at sælge deres herres varer. Toivo er stærk, ærlig og oprigtig, og pigerne foretrækker at købe af ham, mens de svensktalende damer henvender sig til den sjuskede, men høflige Tuuri, selv om han tager en fortjeneste i egen lomme. På vej hjem begynder de i fuldskab at konkurrere om, hvem der først frier til Hilma. Tuure får et forspring, og Toivos hegn går i stykker, da han er ved at nå hende, men hun bliver angrebet af en flok ulve (!), som Toivo redder hende fra. Tuure går frivilligt med til at opgive Hilma, og derhjemme roser han Toivos mandlige arbejde, mens han nævner, hvordan de har konkurreret om Hilma. Men da Toivo frier, bliver Hilma meget forarget over, at hun er blevet brugt til et så useriøst formål som et væddeløbstrofæ. Ellers er hun mere tilfreds med Tuure, fordi han har chancen for at blive en bypige. Hope forlader huset, mens en påsat brand bliver opdaget, han bliver fængslet, men flygter, da han hører om Tuure og Hilmas forlovelse. Deres første datter bliver kidnappet og fundet som bytte af ulve. Først da barnet er ved at blive begravet, dukker Hope op ved kirkeporten og undslipper igen sine kidnappere. Men der hviskes frygtsomt i byen: Måske havde Hope ret, for hun ønskede kun at modtage sin egen datters begravelse.

Den humoristiske type er "pranvaht", kaldet "goddag", for selv om natten, som er hans dag, siger han goddag. Personen med dette navn huskes ikke af New Townere, men forfatteren har sandsynligvis fået navnet, om end tilpasset på en anden måde, fra en anden hændelse - måske lige så sjov. Det siges, at en af officererne hos en dansk kabeloperatør i Uusikaupunki ved århundredeskiftet var væltet, mens han roede i en kano, og næsten ude af stand til at svømme var han blevet reddet af en pullert. Men hans sprogkundskaber var ikke bedre end hans svømmefærdigheder: Det eneste ord, han kendte på finsk, var "god dag", og i sin nød begyndte han at råbe dette ord til de forbipasserende. De forvekslede imidlertid den nødstedte mand med et lunefuldt indfald og svarede blot: "Hej, hej, hvordan har du det?" Det var først sent på aftenen, at en af byens svenskere kom roende, og da han kendte manden, reddede han en sultende mand, som undrede sig over folks uhøflighed. Da han blev gjort opmærksom på sagen, fik han også lov til at bære navnet "Goddag".

Til sidst vil jeg citere en beskrivelse af Sorvakonmäki-heksen: "Maija vågner op. Da hun kommer ud af skoven, brænder stenene hendes fødder, selv om deres såler er som læder. Hun retter sine lemmer ud og stirrer på solen, mens hendes øjenlåg bliver til knivsæg som kattenes. Fra klippen stiger han ned i trækronerne. Hans kløer krøller sig sammen i lyngen. Da han når frem til kampestenen og sætter sig på den, er der allerede tre, der følger efter ham. De strækker deres hoveder og dirrende tunger ud over den stenede kløft. Maija griber fat i to med et smil. Deres kroppe krøller sig om hendes bare arme. Hun begynder at fløjte en svajende, vuggende monotoni med pludselige stød. Klaserne begynder at leve. Fra alle sider bøjer og vrider de sig. Et sandt slangeparadis, denne ø. Hvor det vrimler! Slangerne ser ud til at være født af jorden. Det er som at se en af Egyptens plager. Og stadig svajer den mærkelige melodi, fortryllende. Rundt om klippen glider den og svajer. Og små hoveder svajer i takt. Snart er de alle sammen dæmpet af melodien, og den samme pedal bevæger hele den bugtende gruppe af krybdyr. Maija samler dem op fra jorden og lader dem vikle deres hænder, arme og halse omkring hende, og hun inspicerer deres åbne ganer. Hun leger, men hendes leg har et formål."

Disse få uddrag er nok til at vise, at barndomsminderne om vores land og dets forhold lever videre i forfatteren på en kraftfuld og fantasifuld måde. Sådanne beskrivelser kan godt vække udlændinges interesse for vores land, og det er interessant for os at se ud fra dem, hvordan udlændinge ser på vores forhold.

K. S.
i:
Ukendt finsk avis. - N:o 88, l924